25. helmikuuta - Emämunaus

Naapurin suloinen "ostovaimo" toi uskomattoman lahjapaketin juniorillemme: kuusi bodyä (vaaleansinisiä koiranpentukuosilla ja -keltaisia tipukuvioisia), neljä paria sukkia, kaksi lelua (musiikki- ja pehmolelu), kukkia (maljakoineen!) ja kortin. Ihan liikaa puolituntemattomalta, kaikki mahtavan söpöjä ja liikuttavia. Kämppis oli ottanut lahjan vastaan suuren hämmennyksen vallassa, itse olin jälkikasvun kanssa ulkoilemassa kriittisellä hetkellä.

Mies sanoi temponeensa lahjakassin vastaan kiittelemättä mitenkään liikaa - oli kuulemma unesta sekaisin ja kaiken lisäksi luovutushetkellä pelkät lyhyet kalsarit jalassa. Nolostus oli kova ja kylmäkin ovensuussa ehti haarukkaosastolle hiipiä.

En tiennyt miten moiseen huomionosoitukseen vastata, joten vein kukkia ovensuuhun ja kiittelin kortissa ylenpalttisuudesta. Valitettavasti kukaan ei ollut kotona, joten ripustin kukkapuskan ovikellon rimpautusräpsättimeen ja toivoin etteivät ne joutuisi siinä kuolemaan asti kitumaan.

Eilen törmäsin vihdoin pariskunnan suomalaiseen osapuoleen. Miehellä oli kiire alaovesta asioille, mutta terhakkaana äiti-ihmisenä pysäytin herran ja kiitin suusanallisesti hienosta lahjasta. Siihen sälli: "Jaa-a. Ei oo akka mulle mitään sanonu. Pitääpä huomauttaa ettei tee toiste." Vatsassa jysähti.

Lahja oli (ja on!) ihana. Rouva on todella mukava. Lapsi rakastaa mustekalaansa. Pyydän tuhannesti anteeksi munaustani. Tuhannesti ei riitä; miljoonasti.