27. helmikuuta - Taas sielua korventaa...

...Sijaisen kommentit.

Sijainen oli valittanut sijaistyönsä sekavasta luonteesta, kuinka mahdotonta on toimia kyseisessä postissa, Neiti Tärkeälle Graafikolle (jonka ystävä mieluusti olisin, mutta joka pitää minua maan matosena, onnettomana tunarina, välttämättömänä pahana). Neiti TG kommentoi: "On se sääli, että noin hyvä suunnittelija joutuu moista sietämään, on se niin onneton homma..."

Ahdistaa: paitsi että olen onneton työntekijä, koko toimenkuvani on säälittävä. Täytyy toivoa, että neidit Sijainen ja TG eivät saa koko työpaikkaa tapettua.

26. helmikuuta - Ilon aiheita

Amazing Racen seuraava kausi alkaa ensi sunnuntaina!

American Idolin seuraava jakso on ekstrapitkä - kaksi tuntia solistisotaa!

Maaseudun Tulevaisuus -lehden mainos: "Me ko. lehden lukijat olemme niin pihejä, että dyykkaamme sen mieluummin silputtuna roskiksesta kuin maksamme tilauksen."

Oscarit jaetaan sunnuntaina - ja gaala näytetään taas suorana!

Omistan vihdoinkin Fight Club -dvd:n!

...ja tietenkin, että poika on terve! Miehellä töitä! Ja poika on terve!

25. helmikuuta - Emämunaus

Naapurin suloinen "ostovaimo" toi uskomattoman lahjapaketin juniorillemme: kuusi bodyä (vaaleansinisiä koiranpentukuosilla ja -keltaisia tipukuvioisia), neljä paria sukkia, kaksi lelua (musiikki- ja pehmolelu), kukkia (maljakoineen!) ja kortin. Ihan liikaa puolituntemattomalta, kaikki mahtavan söpöjä ja liikuttavia. Kämppis oli ottanut lahjan vastaan suuren hämmennyksen vallassa, itse olin jälkikasvun kanssa ulkoilemassa kriittisellä hetkellä.

Mies sanoi temponeensa lahjakassin vastaan kiittelemättä mitenkään liikaa - oli kuulemma unesta sekaisin ja kaiken lisäksi luovutushetkellä pelkät lyhyet kalsarit jalassa. Nolostus oli kova ja kylmäkin ovensuussa ehti haarukkaosastolle hiipiä.

En tiennyt miten moiseen huomionosoitukseen vastata, joten vein kukkia ovensuuhun ja kiittelin kortissa ylenpalttisuudesta. Valitettavasti kukaan ei ollut kotona, joten ripustin kukkapuskan ovikellon rimpautusräpsättimeen ja toivoin etteivät ne joutuisi siinä kuolemaan asti kitumaan.

Eilen törmäsin vihdoin pariskunnan suomalaiseen osapuoleen. Miehellä oli kiire alaovesta asioille, mutta terhakkaana äiti-ihmisenä pysäytin herran ja kiitin suusanallisesti hienosta lahjasta. Siihen sälli: "Jaa-a. Ei oo akka mulle mitään sanonu. Pitääpä huomauttaa ettei tee toiste." Vatsassa jysähti.

Lahja oli (ja on!) ihana. Rouva on todella mukava. Lapsi rakastaa mustekalaansa. Pyydän tuhannesti anteeksi munaustani. Tuhannesti ei riitä; miljoonasti.

24. helmikuuta - Jarin salaisuus

Sillanpää! Sinä ihana, ihana ihminen! Nyt kun vielä Teuvo tunnustaisi oikeasti olevansa vain erikoisuuksia tavoitteleva hetero, Ville V. totaalisen veemäinen tyyppi, Toni Wirtanen aurinkoinen aholaidan kulkija ja Metsäpeto saksalaisen sukkishevin suurkuluttaja, kaikki olisi valtakunnassa hyvin.

Jari. Kiitos kun vihdoin avasit kaappisi oven.

23. helmikuuta - Mutta minullahan on jo kämppis...

Jos muuttaisin luoksesi...

1. Ensimmäinen asia, joka minussa alkaisi ärsyttää sinua olisi...
...jatkuva tupakointini. Olen ketjupolttaja. Ja kommentoin tv-ohjelmia: huudan ja raivoan telkkarille, ihmettelen ja äimistelen ruudun tapahtumia. Valtaan myös sohvan. Eli vaahtoan makuuasennossa telkkarille rööki suupielessä. Suloinen näky joka toistuu jokainen ilta.

2. Paheistani/erikoisuuksistani alkaisi ensimmäiseksi tuntua hiukan herttaiselta...
Pesen, kuivaan ja harjaan hiuksiani hellyydellä ja hartaudella. Pitkä prosessi joka tuntuu ainakin kämppäkaveristani herttaiselta.

3. Aamiaisella saisit kuunnella...
Aamutv:n kommentointia, raivoamista kun sukat on kateissa, kiljumista kun avaimet on kateissa, huutamista kun lompakkoa ei löydy, tiukan käskyn tiskata ja oven paiskomista kun palaan takaisin hakemaan unohtuneita tavaroita.

4. Et löytäisi jääkaapista koskaan...
...aurajuustoa, oliiveja, Dr. Pepperiä, Floraa, kiinankaalia, fetaa tai kapriksia.

5. Sinä olet yhdessä huoneessa, minä toisessa seinän takana. Pieraisenko?
Kyllä. Voin pieraista vaikka olisit samassa huoneessa.

22. tammikuuta - "Äippä"

Onko vauvan jokainen ääni kuin suuren suuri ihme? Käykö äideillä mielessä, että ehkä en halunnut tavata lapsen vuoksi vain itse äidin vuoksi? Tai vaikka äidille se lapsi onkin kaikki kaikessa, se ehkä ei ole sitä vieraille/ystäville/sukulaisille?

Näin eräässä blogissa kirjoitettiin taannoin. Kirjoitus kuvaa hyvin niitä tuntoja joita minullakin vielä vuosi sitten oli. En jaksanut muiden jälkikasvua, en sitten ollenkaan. No, sittemmin olen suorittanut lähes täydellisen takinkäännön. Ihmettelen jopa ihmisten suvaitsemattomuutta lapsia kohtaan - toki vain itsekseni, turha vaivata muita uudenlaisilla ajatuksillani... pelästyisivät parat vielä. Sen enempää raivostumatta ylläolevasta, on nyt näin äiti-ihmisenä, äitinä ja eritoten ihmisenä, kommentoitava muutamaa asiaa.

Kun arkkitehti ja insinööri saavat rakennettua talon, he ovat usein lapsellisen (pun intended?) innoissaan siitä. He kertovat sen putkista ja piipuista, lattioista ja lavuaareista. Jaksavat jaagata tapettivalinnoista ja parkettipinnoista. Onnettomia luusereita vai saavutuksistaan ylpeitä? Kiinnostaako muita moinen pytinki? Onko rotiskolla edes merkitystä? Arkkitehdille ja insinöörille on, se on heidän luomuksensa, heidän lapsensa. Kylässä kävijöiltä odotetaan sen verran sydämen sivistystä, että tajuavat kehua keittiön kaakeleita. Kuuluu jotenkin asiaan.

Ja sitten kun oikeasti haluaisi ottaa sen lapsen syliin ja vähän katsoa omaa sukulaistaan, niin kyllä äidinvaisto tulee niin päälle. "Pidä niskasta kiinni", "Pitäiskö vaihtaa vaippa", "Anna mä otan sen, se tarvii ruokaa". Että ei väkisin. Ja miksi ihmeessä omasta puhetavastakin tulee sellainen lässyttävä ja tekopirteä vauvan lähellä?

Juu, ei. Että meidän keittiöön ei kyllä tulla kengät jalassa, sen verran omistajan oikeutta pitää voida käyttää. Niska voi mennä poikki, omassa paskassa ei ole kiva kelliä, nälkähuuto on kamalaa kuultavaa ja kuten koiranpennuille, lapselle lässyttäminen on uusien vanhempien perusoikeus.

Antakaa meidän olla innoissamme, koska lupaan, ajan myötä se menee ohi. Aivan varmasti menee.

21. helmikuuta - ...ja sitten hymyä!

Väitin joskus aiemmin, että ihanin asia vauvassa on helpottavan pierun pöräisy. Olin väärässä. Ihaninta ikinä on lapsen hymy. Kun sen on kerran nähnyt, sitä tekee mitä vain saadakseen lapsensa hymyilemään, kuten esittää pelkät alushousut jalassa "Joutsenlammen" askeleita laulaen ko. teemaa särkyneellä äänellä taustamusiikiksi. Lapsella oli hauskaa, mutta herätin raakkumisellani yötöistä väsyneen Kämppiksen.

- Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Miksi mä en saa nukkua? Kauhee mekkala! Ja miksei sulla ole vaatteita päällä? Mikä se hirveä pomppiminen oli? Sä näytät ihan seonneelta hirveltä! Ja se ääni, on se kumma jos tuosta lapsesta tulee musikaalinen kun äitinsä ääni on kuin vilustuneella variksella! Jumalauta, mä sanon että... Hei, sehän nauraa! Sillä on hauskaa! Naura vielä vähän, naura isille vähän! Hei Melli, pompi vielä vähän. Ja laula kans, siitä se tykkää! Noin, ihana hymy! Naura vaan, nauretaan yhdessä äidille!

Lapsen hymy sulattaa paatuneimmankin pahantuulisen pöhkön.

20. helmikuuta - Laula lapsellesi

Tajusin pian poikamme syntymän jälkeen etten osaa lastenlauluja. Yritin muistella perinteisiä ralleja; Jänis istui maassa ja teki jotain-en, jotain-en, mikä sul on jänönen kun et enää hyppele, Matkustan ympäri maailmaa, laukussa jotain einestä vaan, Mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla mutta ei hajuakaan mitä se sen jälkeen tekee... Tiu-tau-tiu-tau-tilu-lilu-littan vaan. Asialle oli tehtävä jotain ja äkkiä!

Hyvin nopeasti kuitenkin ymmärsin ettei pikku-piltti tajua sanoista vielä tuon taivaallista, tärkeämpää on hyvä meno ja meininki, rytmi ja reipas heilunta. Eli pelko pois! Ei tarvitse lähteä etsimään divareista laulukirjaa! Ei enää ikinä Pikku-Marjan eläinkirjaa!

Nyt olen laittanut lapseni nauttimaan itselauletuilla instrumentaaliteemoilla (Indiana Jones, Star Wars, Mission Impossible) , vanhoilla euroviisuilla (mm. Tipi-tii ja Hengaillaan) sekä klassikkosävelmillä Beatlesista Hava Nagilaan. Rysäpöksy on innoissaan! Mahtava meno, tiukka etukeno, herkällä tatsilla, rumpusatsilla...

19. helmikuuta - Tupakoiva äiti

"Hyi hitto kun on kauheeta kattoo kun teiniäiti* röyhyttää laps vaunuis! Tee jotai ittelles! Mee lääkäriin! Pthyi!" Ja niin klimppi jäi takkini kaulukseen kiinni.

Kyllä, minä olen niitä. Sitä maailman pohjasakkaa, joka saastuttaa ilman, lapset, kotieläimet, vaatteet ja viinurit hengiltä. Olen paha. Sylkekää päälleni!

*Olen 31-vuotias.

18. helmikuuta - Kesätöissä

- Hei!

Vääntäydyn pystyyn ja katson ympärilleni ihmetellen mistä ärtynyt ääni tulee.

- Niin, just sä. Etkö sä ole täällä töissä?

Päälläni on isot siniset teollisuustyöntekijän duunihousut, liivi jossa lukee isolla markettimme nimi ja paitapusero jossa on logot molemmissa hihoissa. Lisäksi olen kontillani lattialla, takapuoli pitkällä, puoliksi hyllyn sisällä järjestämässä sokeritoppalavaa. Kyllä, minä olen täällä töissä. En vain ole varma, että joka kerta kun joku huutaa "Hei!" sillä tarkoitetaan juuri minua.

- Joo, kyllä vain. Mitä saisi olla?
- Niitä marjoja.

Asiakkaalla on fiksun näköinen puku päällä, englantilaistyylinen sateenvarjo ja söpösti leikatut hiukset. Kolmekymppinen, varmasti töissä sijoitusyhtiössä. Rahaa löytyy, luultavasti myös oma kerrostalokolmio, viimeistelty tyttöystävä ja joululoma Sveitsissä tai kaukomailla.

- Marjoja?
- No niitä marjoja, niitä vihreitä marjoja.
- Karviaismarjoja?
- Eiku niitä pienempiä happamia!
- Viinimarjoja?
- Ei, ei kun niitä oudon makusia, niitä pieniä vihreitä!
- Nyt kyllä en tiedä mitä marjoja te tarkoitatte...
- No niitä PIENIÄ VIHREITÄ MARJOJA mitä saa joka paikasta!

Sateenvarjo heiluu uhkaavasti, asiakkaan kaula punoittaa jo. Ääni nousee.

- Siis jos voitte kertoa millaisia marjoja...
- NO NIITÄ PIENIÄ VIHREITÄ!
- Ja marjoja?
- PIENIÄ VIHREITÄ MARJOJA!
- Öööh, jos menisin katsomaan tuolta pakkasesta...
- EI NIITÄ PAKASTETA! Siis minkälaisia tumpeloita täällä on oikein töissä? Minä pyydän YHTÄ yksinkertaista asiaa ja sinunlaisesti aivoton tumppu ei saa edes sanaa suustaan! Minä HALUAN NIITÄ PIENIÄ VIHREITÄ MARJOJA ja minä haluan NE NYT! Minulla on kiire ja haluan vain purkillisen vihreitä marjoja! Ja jos se ei onnistu, minä vaihdan kauppaa ja kun minä vaihdan kauppaa sellaiseen paikkaan missä EI OLE IDIOOTTEJA töissä, minä tiedän että minunlaiseni asiakas otetaan avosylin vastaan koska minä olen hyvä asiakas! Että missä niitä marjoja OIKEIN ON vai etkö sinä älykääpiö edes tiedä missä täällä mikin asia on?

Räpyttelen silmiäni, muutama asiakas katsoo pitkään. Yritän miettiä. Ei pakasteta, pieniä, vihreitä, purkissa... Pukumies jatkaa huutoaan.

- Siis löytyykö niitä vai ei? Minä en YMMÄRRÄ miten tämä voi olla niin hankalaa. JOKA KERTA kun MINÄ käyn täällä, aina on joku pateettinen idiootti palvelemassa... Milläköhän perusteilla sinutkin on tänne...

Pieniä, vihreitä, oudon makuisia... Mutisen jotain pikkuhetkestä ja säntään seuraavalle hyllylle. Kurotan pientä lasipurkkia kohti.

- No niin, tässä näitä olisi. Olen todella pahoillani etten tajunnut...

Pukumies nappaa purkin kädestäni, sateenvarjo pamahtaa ilkeästi säärtäni päin.

- Toivon että ensi kerralla minua palvelee joku hiukan nopeajärkisempi.

Hän on matkalla pois päin kun mutisen jotain olkaa hyvän tapaista.

Painun takaisin lattiatasoon laittamaan sokeripaketteja paikoilleen. Olisihan minun pitänyt tajuta! Tajuta nopeammin, arvata tai tietää. Kapriksia! Tietenkin!

17. helmikuuta - Mikä ristus on ku ei ahrista?

Hyvä päivä! Poika on iloinen, minä olen väsynyt, mutta onnellinen. Väsynytkin on vähän väärin sanottu - ehkä hieman tylsistynyt. Äh, tylsistynytkin on väärin...

Nimittäin (ja tämä on taas niitä asioita, joita kukaan ei oikein kerro etukäteen) on vaikea tottua ajatukseen, että vauva on aina ja jatkuvasti vieressäsi. Ainoa paikka, jonne voi mennä itsekseen on vessa - eikä sinnekään kovin pitkäksi aikaa. Olen onnekas siinä mielessä, että Kämppis on yötöissä ja lyhyiden aamu-unien jälkeen seurassamme lähes koko päivän. En usko, että jaksaisin olla jatkuvasti kahden vain vauvan kanssa. (Vauvan kanssa on ihanaa, mutta kyllä sitä pitää joskus päästä juttelemaan aikuisen kanssa).

Toinen onni on se, että nyt kuukauden ja päivän ikäinen toukkamme on ylimaallisen ilmiömäinen nukkumaan - yöllä vedetään kahdeksan tuntia unta kaaliin kertaheitolla. Kukaan ei sitä usko, mutta totta se on. En tiedä mitä olen tehnyt, mutta ilmeisesti kerrankin jotain oikein... Muutama asia jotka olen huomannut:

- Vauva "löytää" oman rytminsä omaan tahtiinsa. Anna iltaunen tulla rauhassa.
- Silittele ja pölöttele rauhallisesti.
- Tarkista "ilmanpaineet": röyhtäytä kunnolla ja helpota ilmavaivoja hieromalla.
- Väsytä lapsi päivällä: laula, leiki ja kävelytä ulkona. Käy vauvan kanssa kylvyssä tai suihkussa.
- Tankkaa lapsi täyteen ruokaa (mutta muista röyhtäyttää), täydellä vatsalla ainakin meidän jälkikasvu tuntuu nukkuvan paremmin.

Ja sitten yksi ristiriitainen kikkakutonen. Ensin pitää selittää:

Ennen lapsen syntymää en koskaan tajunnut ns. perhepedin ideaa. Minusta lasten tuli nukkua omissa sängyissään, aikuisten omissaan. Nelosen seksigurutkin kehottivat heivaamaan kehdon kammarista jotta seksielämä elpyy synnytyksen jälkeen. Ja ties vaikka sitä kierähtää lapsen päälle ja lapsi tukehtuu...

Nyt olen tasan toista mieltä.

Lapsemme nukkuu parisängyssämme niin rauhallisesti, etten edes halua pakottaa häntä takaisin pinnasänkyyn. Pöhelö tuhisee minun puolellani sänkyä, Kämppis kuorsaa omalla puolellaan. Kertaakaan en ole edes ollut lähellä kierähtää lapsen päälle; sen verran poikasesta lähtee ääntä ja liikettä ettei päälle punkemisen vaaraa ole ollut. Ja seksielämäkin sujuu ihan ok.

- Anna lapsen nukahtaa viereesi, suojaa pehmeästi kädellä vartaloa, jotta jälkikasvu "tietää" olevansa turvassa. Kun lapsi alkaa unissaan hamuta ruokaa, anna reilusti rintaa, mutta katso ettei pieni puklaa suuhunsa (ns. roisin rokkarikuolema -syndrooman ehkäiseminen).

Näillä metodeille meidän juniorimme koisii. Mitkä kikat teillä puree?

16. helmikuuta - Kumman kaa?

Kakkavaippa vai paitapuklu?
Paitapuklu vai pissasuihku?
Pissasuihku vai pierukitinä?
Pierukitinä vai iltaitku?
Iltaitku vai tiilitissi?
Tiilitissi vai maitovaluma?
Maitovaluma vai pullonöyhtä?
Pullonöyhtä vai napatulehdus?
Napatulehdus vai kakkavaippa?

15. helmikuuta - Kyselytunti

Voiko maton pestä paikoillaan lattialla?
Miksi kissa kuorsaa?
Miksi juuri syötetty ja vaipat vaihdettu lapsi itkee?
Onko onni tässä ja nyt?
Miksi ennen niin hyvä ystäväni välttelee minua nyt?
Miksi töissä tapahtuu kaikki kiva nyt kun olen poissa?
Mistä tunnistaa vaihdevuodet, toisin sanoen mikä äitiäni vaivaa?
Miksi Blink182:n soittajalla on oma realitysarja?

En tajua, en.

14. helmikuuta - Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän...

Ystävänpäivä. Pöh. En ymmärrä koko konseptia. Toivotellaan aamusella puolitokkurassa "Hyvää ystävänpäivää" työkavereille ja mietitään pitäiskö vaimolle viedä joku puska illalla kotiin - ties vaikka tulppaanit on vielä tarjouksessa. Ja sitten kuitenkin talvimyräkässä koko homma unohtuu, koska on miljoona muutakin asiaa mielessä.

Jos tällaisia ideoita tuodaan Suomeen, juhlitaan sitten kunnolla. Suklaata, lahjoja, kukkia, hemmottelua, kunnon rakkaushässäkkää peliin! Ei enää mitään puolivillaisia import-juhlapäiviä.

13. helmikuuta - Voisin minäkin ampua itseäni jalkaan.

- Siis tää on joku sotajuttu...?
- Tietenkin! HBO:n tosi palkittu minisarja. Tosi hyvä sarja, ei mikään Private Ryan, vaikka Hanks ja Spielberg tän on tuottanutkin.
- Just joo...
- Miksi sä tätä oikein luulit?
- En mä kehtaa sanoa...
- Sano nyt vaan!
- En mä...
- Sano nyt!
- Et sitten naura...
- En, en. Sano nyt vaan.
- Dokumentti Jackson Fivesta.
- Eikä.

12. helmikuuta - Hoppy hool piste fi

Olen koukussa nettikauppoihin. Ja mikä säälittävämpää, olen koukussa Hobby Halliin. Ja en edes tiennyt, että Hobby Hall on jotenkin säälittävä. Minua valaistiin tässä asiassa korkeammalta taholta: "Siis hirveää roinaa ja joukossa muutama parempi tuote. Junttikauppa junttikansalle."

No, tämä junttikansalainen otti ja meni ja tuhlasi tonnin kodinelektroniikkaan alle viidessä minuutissa siinä junttikaupassa. Ja nyt huimaa.

11. helmikuuta - Siellä missä sydänkin...

Millainen on hyvä kämppis?

No, hmmm. Minun kämppikseni on iso, pitkä, isomahainen, pitkätukkainen, älykäs, hauska, huumorintajuinen, asioista perillä oleva, leffoja paljon katsova, musiikkimaussaan rajallinen, vilukissa, kissoja muuten vihaava, jalkapallofanaatikko, kirjoja rakastava, shakkia pelaava, oluesta tykkäävä, punaviinejä himoitseva, filosofiaa harrastava, pitkälauseinen, kroonisesti rahapulainen, nykyään tupakoimaton, ehdoton, sängyssä loikoileva, BBC:tä jatkuvasti katsova, partainen mies. Rakastan häntä enemmän kuin... no, montaa muuta asiaa. Olisi vaikeaa, mahdotonta, olla ilman häntä.

Ja miten sellaisen oikein saa?

Istumalla tarpeeksi pitkään lähiöpubissa, piirittämållä, viemällä elokuviin, lähettämällä paljon kirjeitä, tapaamalla Pariisissa, pyytämällä muuttamaan mukaansa, perustamalla yhteisen firman, kärsimällä yhteisen firman konkurssin, ymmärtämällä hänen äitinsä henkisen sairauden (ja ne muutkin perheenjäsenet joiden käytöstä edes jonkinlainen kliininen diagnoosi voisi selittää), jaksamalla hänen uupumustaan, maksamalla hänen menonsa, ymmärtäen hänen haaveensa, jakamalla hänen unelmansa ja rakastamalla jatkuvasti - kokonaisuutena, ilman painolasteja, muistaen ihanat hetket, odottaen tulevia sellaisia.

Ei mikään maailman helpoin homma. Mutta... hän on parasta maailmassa. Parasta maailmassa ikinä.

10. helmikuuta - Nomen est omen

Lapselle pitää saada nimi. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksikään nimi ei ole saanut kannatusta molemmilta "Elmon" vanhemmista. Varsinkin kämppiksellä oli yksi ja miljoonaa syytä torpata jokainen nimi jota ehdotin.

- Iiris?
- Mulla oli sen niminen saksan maikka. Ei käy.
- Esteri...
- ...n perseestä.
- Sonja?
- Paha karma.
- Larissa?
- Ei venäläisnimiä.
- Lotta?
- Ei suojeluskuntanimiä.
- Emma?
- Ylikulunut jo Frendeissä.
- Oona?
- Ei. Se on Chaplinin vaimon nimi ja mä en ole koskaan tykännyt Chaplinin vaimosta.
- Helmi?
- Varattu.
- Varattu?
- Joo. Epun tyttärestä tulee Helmi, se on varannut sen nimen.
- Eihän Epulla ole tyttöystävääkään!
- No, sitten kun sellanen on ja kun se tulee raskaaksi ja jos se on tyttö, niin siitä tulee Helmi.
- Vilma?
- Ja jos tulee poika, niin siitä sitten Retu, vai? Ei.
- Veera?
- Telenius.
- Inessa?
- Ei venäläisnimiä, mähän sanoin jo!

Kämppiksen ehdotus? Liisa. Jos tulokas olisi ollut tyttö, siitä olisi tullut Anna Liisa Jotain. (Tiedän, tiedän. En anna, en kadu. Hah-hah.)

Mutta koska tulokas olikin poika, nimiksi tuli isoisoisien nimet. Ei tarvinnut edes taistella ja hyvä niin.

9. helmikuuta - En ole katkera, mutta kuitenkin...

Kuinka nopeasti nainen palautuu ns. synnytystä edeltävään tilaan? Jos Beckhamin rouvaa katsoo, siihen menee noin kaksi tuntia. Itselläni on se sama pelastusrengas edelleen vyötäisillä, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että se on majaillut samoilla sijoillaan jo muutaman vuoden ennen raskauttakin.

Olen aina hymähdellyt naistenlehtien juorupalstoille joissa kummastellaan nopeasti "palautuvia" naisia. En ole koskaan uskonut että moinen onnistuu ilman terveydelle vaarallista rääkkäysdieettiä. Vedetään pelkkää vettä ja kuivaa riisiä, välillä tungetaan manillaköysi kurkusta alas huijaamaan vatsaa, jumpataan ja huhkitaan, suihkitaan ja saunotaan.

Ja nyt olen tavannut ihmisen, joka on oikeasti täysin sutjakassa kunnossa viikko synnytyksen jälkeen. Hoikka kuin pajunvitsa. Miten? Hän ei tiedä. Kuinka? Ei hajuakaan. Miksi? Ei syytä. Syönyt on kuin hevonen, liikkunut ei laisinkaan, köllötellyt ja möllötellyt vain. Ehkä niissä selityksissä "nopeasta aineenvaihdunnasta" on sittenkin jotain perää.

8. helmikuuta - Pelästys

Känninen täti huutaa Hakaniemen metron sisäänkäynnin edessä "Kuin vanha se on? Hei tyttö, kuin vanha sun vauva on?", ottaa yllättävän ripeät juoksuaskeleet vaunujen luo ja yrittää tempaista pakkassuojat sivuun kopan kuomupuolelta.

Kaadun kopan suojaksi ja alan ähkyä protestia. Nainen perääntyy metron vartijan nähdessään.

Nieleskelen pelästystä. Poika katsoo minua vaunuista tappisilmillään ja kokeilee hymyn tapaista. "On, on. Kaikki on hyvin. Äiti vaan vähän pelästy." Minäkin yritän hymyillä.

7. helmikuuta - Kaunis kuvio ja herkulliset värit

6. helmikuuta - Se oli silloin, nyt on nyt

Itsenäisyyspäivä. Pistää miettimään olenko minä itsenäinen. Tuumaustauon jälkeen päädyn ei-kannalle. En ole itsenäinen, vaan kovastikin riippuvainen muista. Olen riippuvainen töistä, pomostani, työkavereista ja palkanlaskennan pääjehusta. Olen riippuvainen toisestakin työpaikastani. Olen riippuvainen rahasta. Olen riippuvainen kämppiksestäni mitä hälyyttävissä määrin. Olen riippuvainen tupakasta ja viinasta.

Mutta vielä enemmän pelottaa se, mistä en enää ole riippuvainen: ystävistä, seksistä, liikunnasta, hiljaisista hetkistä, taide-elämyksistä, onnellisuuden tunteesta, saavutuksista, rakkaudesta.

Mistä minä oikein olen luopunut ja millä helvetillä olen ne korvannut? Mikä minusta on oikein tullut? Mikä minua oikein vaivaa?

Näin olen kirjoittanut neljätoista kuukautta sitten. Kuinka erilaiselta elämä näyttääkään nykyään! Onneksi! Minulla on perhe, aikaa vihdoin myös ystäville, aikaa nautiskella, mietiskellä ja rakastaa. Minusta on tullut melko onnellinen.

4. helmikuuta - Viesti menneisyydestä

Luin vuoden takaista vuodatustani joka löytyi sähköpostin Lähetetyt-kansiosta...

Oli palaveri. Melkein kuolin.

Uusi missi piti sellaisia palopuheita ja jaarituksia että voisi luulla että on ollut pidempäänkin alalla töissä. Vanhat parrat kuuntelivat pää kenossa ja oikein maireina. "Ihanaa, että meillä on vihdoinkin tällainen moniosaaja töissä. Aivan fantastista, että hän osaa ajatella polttopisteitä siellä rajapinnassa! Kuinka moni osaisi konkretisoida kentän odotushorisontin näin täydellisesti ja kreata vielä strategian kuinka seuraavan kvartaalin aikana toimitaan? Aikamoinen mimmi ja aivan loistava pläni!"

Joo-o, voi hyvää päivää teillekin vaan. Misu on kuunnellut kakarana ruokapöydässä isin jutut tarkkaan (isi on alalla töissä ja aika arvostettukin vanhemman polven edustaja) ja siteeraa ulkoa ammattikorkean oppikirjoja. Että aika tyttö kreaamaan. (Mitä vittua tuo kreaaminen yleensä edes tarkoittaa? Luovaa ajattelua?)

Lisäksi misulla on yksi ihan helvetin ärsyttävä tapa. Jotain pitää olla koko ajan suussa. Ensin se oli aamukahvi ja sämpylä, sitten karkki, sitten lisää kahvia (joka ryystetään viime tippaan asti ja kielellä nuollaan kuppi. Kyllä! Nuollaan!), sitten lusikka (jota todellakin pyöritellään siellä suussa niin että Uosukaisenkin loiskeet jää kakkoseksi), kynä, kahvi, lusikka, karkki, kynä, lusikka... Näin jatkui koko palaverin. Luulin, että jatkuvaa maiskutusta ja lutkutusta ärsyttävämpää ei voisi olla, kunnes hän ryhtyi harjaamaan hiuksiaan. Hän harjasi hiuksensa kolme kertaa palaverin aikana.

Raats, raats sanoo harja. Lussun, lussun sanoo suu. Ajattelin tunkea sen saatanan lusikan poikittain sinne suuhun ja harjan toiseen päähän. Voi luoja.

Olen ollut suht turhautunut näemmä. Miksi minulla on sitten jatkuva polte päästä takaisin sorvin ääreen? Olen hullu, oikeasti.

3. helmikuuta - Tuttidilemma

Synnytyssairaalamme oli (ja on) "tuttivapaa" sairaala. Tutin käyttäminen ei kuulemma ole mitenkään tarpeellista, päinvastoin, se voi olla jopa haitallista. Ei siis tuttia pienelle.

Lapsi huutaa ja nukahtaa vain rinnalle. Mikään muu ei kelpaa kuin äidin tissi. Isän mielestä ei hyvä, yritetään myös tuttia. Tutti kehiin.

Äiti lukee tutin vierottamisen vaikeudesta ja kuulee myös muutaman sydäntäsärkevän tarinan huvitutin* käytön lopettamisyrityksestä. Ei koskaan tuttia meille!

Kätkytkuolemia tutkiva lääkäri kertoo kuinka tutin käyttö tuntuu ehkäisevän kätkytkuoleman mahdollisuutta. Tutti takaisin ja heti!

Muutaman yrityksen jälkeen huomasimme ettei jälkikasvu edes huoli tuttia ja tuntuu olevan onnellinen sälli ilman sitäkin - nukahtaa nykyään isänkin syliin. Se siitä sitten.

* En oikein vielä tiedä mitä kaikkea tuo huvitutti -konsepti sisältää... Lutkutellaan huvikseen, eikö?

2. helmikuuta - Ongelmia ja ratkaisuja

Lapsi ei syö kuin vasemmasta tissistä. Syököön sitten vain vasemmasta. Pumpataan oikea tyhjäksi vaikka käsin.

Lapsi ei pasko, ei piere. Puhutaan rauhoittavasti. Hierotaan pyllyä. Heijataan lasta. Tarkistetaan vaippa tasaisin väliajoin. Toistetaan jatkuvalla syötöllä. Soitetaan lääkärille. Toivotaan, että lääkärillä on paremmat ratkaisut tähän ongelmaan.

Lapsi ei nuku. Eihän niitä silmiä voi teipatakaan umpeen. Kukkukoon aamuun asti.

Kotona on sekaista ja likaista. Olkoon. Siivotaan sitten kun on pakko. Liat voi pyyhkiä pois rätillä... jos jaksaa.

Kissa on hellyyden kipeä. Ei voi mitään. Nyt ei voi helliä, lapsi ajaa kissan edun ohi.

Kissa oksentelee matoille. Rullataan matot seinien viereen. Tarkistetaan kissan ruoan tuoreusaste. Vaihdetaan ruoka tarvittaessa.

Mies on väsynyt ja raivona. Mies menköön ensin nukkumaan ja raivotkoon sitten vaikka maailman tappiin asti.

Miehellä on järkyttävä verenpaine. Työterveys joutuu seuraamaan tilannetta. Minkäs minä muiden verenpaineille mahdan? Ei stressaisi jatkuvasti.

Allekirjoittanutta väsyttää ja vituttaa. Älä valita. Niin makaa kuin petaa. Tervetuloa elämän "ihaniin" ruuhkavuosiin!

1. helmikuuta - Helmikuun kirjat ja leffat

Huh! Huomasin juuri kuun vaihtuneen, ja uutta listaa pukataan sen mukaan. Uskoisin, että tässä kuussa ei tule luettua läheskään yhtä paljon kuin tammikuussa, lähinnä tuon tissisymbioosin takia: viime kuussa sain viettää ruhtinaalliset kaksi viikkoa kirjojeni kanssa ennen kuutin tuloa.

Mitä luin helmikuussa 2006:


Mitä leffoja näin helmikuussa 2006:
Peter Howitt: Laws of Attraction - Vetovoiman lait
Ron Shelton: Dark Blue