...ymmärrän firman pomon paineita, mutta miksi ihmeessä talouspäällikkö juttelee hänelle aina polviltaan?
Toimitusjohtaja siis istuu tuolillaan ja talouspäällikkö selittää hänelle asioita ollen polvillaan tuolin vieressä. Lisäksi talouspäällikön tapana on hoitaa asiansa kuiskaamalla ja erittäin keskittyneen oloisesti.
Homma näyttää hyvin intiimiltä. Liian intiimiltä.
Jo toiset häät joihin meitä ei ole kutsuttu. Mitä helvettiä? Onko mulla kuppa vai mikä? Mitä tämä on?
Juttelin pitkästä aikaa vanhan ystävän kanssa. Suunniteltiin tapaavamme jokin marraskuinen viikonloppu. Ihanaa, pitkästä aikaa! Mahtavaa nähdä! Sovitaan nyt saman tien tässä! Kalenterit esiin! Joo, ensi viikonloppu ei käy, eikä seuraava. Sitten on isänpäivä ja sitten J:n häät...
Hold it! J:n häät?!?!? J menee naimisiin?! Miksi, koska? Tai siis, nyt tiedän että koska, mutta miksi? Ja miksei meitä ole kutsuttu?!?
No, pienet häät. Vain 40 vierasta, perheet ja vanhoja kavereita. Ei mitään suurta. Ihan vaan yksi lauantai-iltapäivä siinä kuun puolivälissä.
Minä olin J:n kämppis vuodet. Minä tunnen myös tulevan vaimon. Minä olin lohduttava olkapää, perseelle potkija ja selkään hakkaaja vuositolkulla. Minä tunnen J:n. Minä olen "vanha kaveri".
Tuli melkein itku. Kiitti, "kuoma".
Töissä pitäisi antaa 110 prosenttia, kollegan neuvo on "tehdä itsestäsi korvaamaton". Ei jaksa.
Kotona lapsi huutaa milloin riemusta, milloin raivosta. Aina on asiaa ja ehtymätön määrä energiaa. Ei jaksa. Kämppis on ärtynyt ja myrtynyt. Töihin pitäisi mennä, mutta aina nukuttaa. Koskaan ei saa kuulemma nukkua tarpeeksi. Vain mies voi valittaa näin sydäntäsärkevästi asiasta, jota ei kertakaikkisesti voi edes muuttaa. Ei jaksa.
Kaiken tämän jaksamattomuuden keskellä on hyvä, että taivaalta tulee jumalaton määrä vettä joka ilta. Ulkona raivoaa kyltymätön tuuli ja hyhmä. Ei tarvitse mennä ulos, ei kauppaan, ei kylään, ei kirjastoon. Ei viemään roskia, ei tuomaan tupakkaa. Hyvä, koska ei jaksa.
Osuimme tänään samaan hissiin. Emme vaihtaneet sanaakaan toisillemme, emme edes katsoneet toisiamme. Hassua, teimme sentään töitä kolme vuotta kimpassa. Nyt ei edes viitsitä tervehtiä.
Vähän harmitti, muttei liikaa kuitenkaan.
Olisipa aina sunnuntai. Verkkareissa voisi viettää useammankin päivän. Mutta huomenna taas tyly arki kutsuu -- uskomaton määrä tehtävää, uskomaton määrä asioita hoidettavana ja eteenpäin vietävänä. Väsyttää jo valmiiksi.
Röh. Bloggerin Beta toimii kuin Ahti Karjalaisen auton suuntavilkut siinä kuuluisassa vanhassa vitsissä. Sylettää.
Ahistaa, vituttaa ja väsyttää. Ja nimenomaan ahistaa - ilman d:tä - koska väsymykseltä ei jaksa edes ääntää sanoja oikein.
Olen lähettänyt noin puoli miljoonaa työhakemusta eri puolille pääkaupunkiseutua. On avointa hakemusta, välitystoimistohakemusta, suoraa hakemusta, epäsuoraa tiedustelua... Eikä yksikään ole tärpännyt. Kyllä kyrpii.
En uskonutkaan, että tämä olisi helppoa kuin hengitys, mutta ihmetyttää silti. Ja näistä kaikista paikoista joihin olen papereitani tuupannut, ainoa joka on viitsinyt vastata on ystäväni Mercuri Urval: "Olemme vastaanottaneet hakemuksesi ja kiitämme mielenkiinnostasi..." Blaa, blaa, blaa. Että kiitos, mutta ei kiitos.
Tekisi mieleni haistattaa koko saa*anan maailmalle hel*etilliset pas*at. Että kiitos, mutta ei kiitos. En enää jaksa, maailma. Tahdon ulos.
Voiko mikään ottaa enempää pannuun kuin käytävällä jatkuvasti kaikuva huutonauru? Vastaan itse: ei voi. Huutonaurun on loputtava! Huutonauru pannaan! Älytön hirnunta on hanurista! PÄÄT KIINNI!
Ei voi olla noin hauskaa. Ei vain voi.
Mitä siitä pitäisi ajatella, kun lapsi hakkaa vapaaehtoisesti päätään seinään?
Sälli seisoo reippaasti sohvalla ja iskee otsaluuta päin kiviseinää. Lyö ja nauraa, lyö ja nauraa, lyö ja nauraa, kunnes nuppi kolahtaa oikein kunnolla ja tulee iso itku. Lohduttelujen jälkeen kiipeää takaisin nojaamaan seinään ja alkaa hakata taas päätään. Lyö ja nauraa, lyö ja nauraa, lyö ja nauraa, kunnes...
Isänsä poika.
Kävimme kämppiksen ja jälkikasvun kanssa Ateneumissa. En tajunnut Pontus Hultén -näyttelystä mitään. Onneksi kämppis oli yhtä pihalla ja lapselle riitti se pyörivä peili.
Mikä nykytaiteessa mättää? Miksi en tajua siitä mitään? Miksi se ei sykähdytä, ei innosta, ei heilauta? Olenko tyhmä, rajoittunut, taidevammainen? Minusta nimittäin osa kokoelmasta oli yksinkertaisesti typeriä raapustuksia, osa helkutin rumia räpellyksiä ja loput omituisia Picasso-pastisseja.
Ja Maamme taulu -äänestyksessä minun ääneni sai Toipilas. Ei niin, että se olisi mielestäni Suomen Paras Taulu Ikinä, vaan siksi, että siihen liittyy toiveikas tarina, jonka äitini kertoi minulle ollessani todella sairaana pienen pienenä tyttönä.
Perheen karvaisempi vauva, siis se, joka väittää olevani lapseni isä, on ryhtynyt pelaamaan tennistä. Tennistä! Tennis on melkein yhtä paha kuin golf, ja se on jo paha se.
Sydämeni paikalla on kylmä kivi ja suonissani virtaa vihreä visva. Takapuoli ja terva ne yhteen soppii, salama voi iskeä kirkkaalta taivaalta ja kuolon kohdatessa taivaanportin avain on kadoksissa.
Olen tietoinen erään herran avoliiton ulkopuolisista aktiviteeteista. En ole henkilön kanssa sydänystävä, mutta enemmän kuin tuttu, olemme tunteneet "entisessä elämässä" toisemme suhteellisen hyvinkin. Avopuolisoa en tunne laisinkaan, en ole tavannutkaan häntä.
Olen keskustellut henkilön kanssa aiheesta, olen saattanut tiedoksi syvän paheksuntani, olen usuttanut oman kämppikseni puhumaan järkeä äijälle, olen kieltäytynyt "suojelemasta" herraa alibeilla ja selityksillä. Olen uskoakseni tehnyt ns. perusosuuden, mitä kaverilta voi vaatia. Hän tietää, että en hyväksy, enkä siedä tilannetta.
Eilen näin pettäjän avopuolison valokuvan. Hän on iso tyttö. Iso. Valtava.
Ja mitä minä menin sanomaan? "Onks toi se? Sehän on... Siis ei ihme, että ukko pettää."
En voinut uskoa, että sanoin niin. Siis minä, joka uskon että sisäinen kauneus merkitsee enemmän. Minä, joka toitotan, että ketään ei ole karvoihin katsomista. Minä, joka väitän, että ketään ei saa kohdella huonosti ihon, hiusten, silmien, hampaiden väristä johtuen. Minä, joka olen raivonnut anorektikkomalleista, kieroutuneesta kauneuskäsitteestä, persjalkaisten puolesta laihdutuskulttuuria vastaan.
Sisälläni asuu ilmeisesti kuitenkin idiootti, joka uskoo että poskipuna ja push-upit ne naisen tekee, laiha olla pitää ja mies on paree pitää tyytyväisenä ettei vieraita kattele. Sisäinen idioottini haluaa meikata aamuisin vähintään tunnin ja ajattelee, että naisen työ on pitää ulkonäöstään huolta.
Kuka on kasvattanut sisäisen idioottini? Mistä idiootti on oppinut asenteensa? Miten sisäistä idioottiaan voi kouluttaa? Ja vaikein kysymys kaikista: ohjaileeko sisäinen idiootti tietoista toimintaani ilman että tajuan sitä?
