1.7.2011 - Kujanjuoksu on loppunut

Olen vetänyt kalsarikännit muistellessani erästä hyvää-pahaa ihmistä. Isääni.

Yritti tappaa minut saunaan. Halusi tappaa äitini kirveellä. Nauroi, kun siskoni veti kätensä läpi ikkunasta. Väitti että me naiset olemme hulluja. Hän ei. Niin sairasta menoa, ettei sitä kukaan usko. Kurmotti koiraa, kiristi minua, veti armottomasti turpaan äitiäni ja haukkui siskoani mielisairaaksi -- mutta häpesi, kun piti mennä sairaalaan katsomaan käsiensä ja mielensä jälkeä. Veti meidät taloudellisesti epätodellisiin syövereihin, nauraen koko matkan ulosottomiehelle.

Ja samalla -- hauska. Ystävien rakastama. Nopeasanainen. Fiksu -- katu-uskottavuuden mittareilla, ei koskaan kouluarvosanoilla. Terävä, silloin kun ei ollut kännissä. Utelias, maailmalle. Halukas aina lähtemään niihin uusiin juttuihin, varsinkin kun hänellä itsellään oli siihen intressi. Tiesi musiikista, tiesi kirjoista, tiesi elokuvistakin jonkin verran. Hellyyttävä, ja sitä hän osasi myös teeskennellä: voi, sääli minua kun minulla on siihen nyt tarve!

Nyt hän on kuollut.

Vihdoin!

Olen onnellinen, koska en usko isäni koskaan olleen onnellinen. Hän oli aina jotain muuta. Aina vain pistoksissa. Aina vain kännissä. Aina vain "jotain suurempaa". Aina vain menossa jonnekin toisaalle, ei koskaan siinä hetkessä.

Minä olen onnellinen, koska nyt hän on vihdoinkin paikoillaan, ei enää pakonomaista tarvetta hakea sitä "jotakinmuutavieläparempaa". Ei koskaan enää kännisoittoja, ei koskaan enää sinäetolemitään -vittuilua. Ei koskaan enää mäolenparempikuinsinä -asennetta. Ei koskaan enää aivansamamulle-, etkösätosiaanvälitä-, mikäsaatanasäluuletolevasi-, vittumäpistänsutmaanrakoon -taisteluita.

Isä on kuollut, mutta minä elän.

Vihdoin?