Kaverit. Mä olen niin uupunut, etten jaksa edes paneutua tähän Vanhas-farssiin. Ja liian väsynyt kertomaan niistä nistihörhöistä metrossa jotka briiffasivat (!) teinilikkaa varastamaan jotain jostain kämpästä. Tai vaan turhan koomassa referoimaan työpaikan tapahtumia, joita kuvaamaan on aivan pakko käyttää sanaa "kyrvähtänyt".
Öitä. Tahdon nukkua tuomiopäivään.
Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä. Jälleen, ja taas kerran.
On äärettömän hankalaa yrittää löytää elämälleen tarkoitus - kun on jo hyvin vaikeaa tasapainoilla jatkuvasti jalkojen alta lipsuvan maton kanssa.
Viikossa olen oppinut seuraavaa:
- Ryypiskely työtovereiden kanssa kannattaa aina.
- Kuohuviini tekee juhlan.
- Johtajan sanat ja todellisuus harvoin kohtaavat.
- Aina pitäisi uskaltaa.
- Talousihmiset ovat oma rotunsa.
- Elokuvaihmiset ovat oma rotunsa.
- On tullut kylmä.
- Kissa todellakin oli oksentanut sängyn alle.
- Innovaatio tarvitsee tilaa hengittää.
- Pyykit eivät peseydy itsestään.
- Kiitos on kaunis sana.
- Lapsi kasvaa liian nopeasti.
- Siskon maha kasvaa liian nopeasti.
- Irtisanomisilla ei ole mitään tekemistä ihmisten tiedon tai taidon kanssa.
- Kuulostan bisnesoppaalta.
- Kuulostan myös piristeiden voimalla käyvästä pakko-ilo-automaatilta.
- Henkinen motivaatio on joko tosi syvältä tai ainoa keino takaisin pinnalle.
- En jaksa kauaa tätä tahtia.
Kuis sitte taas tästä? Eteenpäin taas. Kun tarpeeksi kauan hakkaa päätään seinään, niin kyllä siihen reikä tulee.
- Autosuukko!
Rattiliikkeitä.
- Ja sitten junasuukko!
Vastakampi-pyöräliikkeitä.
- Ja metrosuukko!
Suoraa liikettä käsillä. Metron ääntä imitoivaa ininää.
- Ja Jookin Nyykin metrosuukko!
Kuin edellä, vain nopeammin.
- Jaa-a valosuukko!
Tuikintaliikkeitä.
- Ja sitten lamppusuukko!
Lentosuukko kattolampulle.
- Ja hukkumissuukko ja vielä autosuukko!
Kuristuksen imitointia. Rattiliikkeitä.
- Ja junaratasuukko!
Käsiä toisen eteen, rataa matkien.
- Junasuukko!
Ja taas veturin pyöriä esittävää liikettä.
- Lentokonesuukko!
Käsien heiluttelua, pörinä-ääntä.
- JA vielä valosuukko!
- Nyt ei enää, laita silmät kiinni.
- VAAAAAAAAAAAA-losuukko!
Taas tuikintaa.
- Ja vielä junasuukko!
Kymmenen vuoden päästä tällä lämmittelyllä häpäistään jälkikasvu isoäidin 70 -vuotispäivillä.
Rysäsein,
Tästä tulee lyhyt muistiinpano. Viimeisen parin kuukauden tapahtumat voi kiteyttää sanaan "Salama".
Olimme viimeisimmän serkkusi ristiäisissä. "Mis o mu Salama?" Olimme rapujuhlissa ystävien mökillä. "Salama ei syä!" Olet aloittanut musiikkileikkikoulun. "Tuleeks Salama mukaa?". Vaihdoit tarharyhmää astetta isompiin. "Mä oon Salamasimpukka!" Käymme torstaisin uimassa "Salama ei ui." Tykkäät riisimuroista. "Salama uppos maitoo!" Et vieläkään halua mennä ajoissa nukkumaan. "Salama tulee muuuuuuuukaaaaaaan!"
Salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan. Meille se on iskenyt miljoonasti. Ka-CHOW!
- Mä meen ensteks tarhaan.
- Okei.
- Sitte mä meen eskariin.
- Okei.
- Mä oon eskarissa kol-me-tois-ta vuotta. Ja sitte mä meen kouluun. Ja sitte mä tuun äitin kanssa toimistoon töihin.
- O. Kei.
"Abortista on nyky-Suomessa tullut modernin itsekkyyden kuvastin, kirjoittaa Markku Ruotsila."
Muutama miete. Missä ovat näiden syntymättömien lasten isät? Miksi abortista kiivailevat henkilöt ovat pääasiassa miehiä? Kuka ne ei-toivotut lapset lopulta kasvattaa? Miten (taas kerran) tästä tehdään naisten "modernia itsekkyyttä"? Miksi tämä Ruotsila saa aina vaan palstatilaa? Mitä syntymätön sikiö tajuaa? Kuka määrää kenenkin kehosta? Mitä tehdä raiskaustapauksissa? Mitä tehdä insestitapauksissa? Mitä tehdä sikiöseulonnalle?
Ja vielä kerran: missä ne siittäjämiehet luuraa näissä verisissä murhatapauksissa? Ja kuka perkele edelleen kasvattaa ne kaikki vihatut äpärät? (Anteeksi kärjistykseni. Ne johtuvat sykkivästä kyrvästä otsassani.)
Nova. Kiesi. Budjetti. Vanhanen. Urpilainen. Huumehoitopaikat.
Markkinointi ja mainonta -verkkosivuilla on muutama hyvä kolumni kannustamisesta ja itsenäisestä ajattelusta, rohkeudesta kokeilla vaikka epäonnistumisen vaara on aina.
Nova. Kiesi. Budjetti. Vanhanen. Urpilainen. Huumehoitopaikat. Palkka-alennukset. Big Brother. Tiura. Tappajapuolisot. Pahoinvoivat lapset. Kanye West. Hjalliksen Diili.
Mä olen nyt niin kannustunut. Ja rohkea. Ja varsinkin intoa täynnä kokeilla vaikka mitä. Koska mikään ei saa mua lannistumaan. Ja mä olen innovatiivinen. Ja muistinko mainita, että rohkea?
Nova. Kiesi. Budjetti. Vanhanen. Urpilainen. Huumehoitopaikat. Palkka-alennukset. Big Brother. Tiura. Tappajapuolisot. Pahoinvoivat lapset. Kanye West. Hjalliksen Diili. Lehmann Brothersin vuosipäivä. Kehityskeskustelut. Prosessikeskustelut. Talousosasto. Innovaatiopäivä. Konsernipäätökset. Konsensus. Kompromissit.
Mä oon innoissani! Mä olen rohkea! Mä olen valmis! Tällä muhkean mahtavan messevällä ilmapiirillä kun on taipumus saada paraskin persjalkanen ihan hyppäämään nahoistaan.
Aika on nykyään jakautunut työpaikalla tehtävien pakkoliikkeiden ja kodin pommitilan summittaiseen hoitamiseen. Miten helkkarissa hikinen 60 neliöitä voikin olla aina puskutraktorin tarpeessa? Miten muut ihmiset hoitavat kotiaan, niin että se näyttäisi edes vain "pikkuisen sekaiselta" tai "hiukan sotkuiselta"?
Asuntomme on jatkuvassa kaaoksen vallassa -- vaatii vähintään neljän tunnin raivaamisen , että se olisi jotenkuten "sievästi boheemissa kunnossa". Tiskejä, pyykkejä, tahroja, pölyä, kasoja, kenkiä, soraa. Käytettyjä pattereita, tyhjiä vessapaperirullia, sottaavia mustekyniä, epämääräisiä mainoskirjeitä. Kissankarvoja, viiksikarvoja. Lavuaari täynnä töhnää. Pahalta haisevia pyyhkeitä. Jokaikinen kankaalla päällystetty huonekalu epämääräisissä läikissä. Jokaikinen ei-päällystetty huonekalu epämääräisissä läikissä.
Vedenkeittimen katkaisija ei toimi. Leivänpaahdin on rikki. Mikro pitäisi pestä. Digiboksiin, televisioon tai cd-soittimeen ei ole enää kaukosäädintä. Tietokoneen akku on rikki. Kameran piuha kateissa. Hiustenkuivaajaa en ole nähnyt sitten muuton. Palohälyttimen patterit on loppu. Jääkaapin virtakatkaisija sanoi sopimuksen irti.
Jotain kai tarttis tehrä. Ehkä lokakuun lomalla -- jos en pääse hengestäni ennen sitä. Moni on nimittäin kotiinsa kuollut ja meillä se kävisi helposti. Kaataisi vaan paperinkeräykseen menevien lehtien jättipinon päällensä, hengittäisi hiukan Rysän huoneen sisäilmaa tai yrittäisi saada tiskikaapin ylähyllyltä mitään käsiinsä. Jännitysmomentin viimeisiin hetkiin voisi tuoda se, pettääkö alta tuoli vai kaappi.
"Miten Jenkeissä vielä jaksetaan vouhkata jostain urpoista Death Paneleista?!? Meillä on sentään Kaari Utrio!"
Iltalehti kirjoittaa: "Suomalaisten nuorten arvot ovat muuttuneet aiempaa konservatiivisemmiksi, suomalainen RISC Monitor -arvotutkimus paljastaa." "Vakiintuneen elämän tavoittelu on selvästi lisääntynyt", RISC Monitor -tutkimusohjelman johtaja Tiitta Tiilikainen kertoo Hesarissa.
Äitini sai riemukohtauksen. Soitti erikseen kertoakseen minkälaisia patavanhoillisia nykyajan turvallisuutta tavoittelevat nuoret oikein ovat. Erilaista oli sentään silloin kun hän oli nuori! Taisteltiin paremman maailman puolesta, oltiin barrikadeilla, poltettiin rintaliivit eikä pelätty laittaa itseään likoon. Haluttiin parempi tulevaisuus; vihreämpi, sukupuolisuuntautumisvapaa (äitini luoma sanahirviö), erilaisuutta arvostava, silti tasa-arvoinen, kaikkia kunnioittava (paitsi sotaa!: äitini täsmennys) ja monikulttuurinen.
Hienoa.
Ja minä olen nyt konservatiivi. Kon. Ser. Va. Tiivi. Konser-Vad?-Tiivitaavi.
Miksikö? No. Olen kyllästynyt bodypumppaaviin aktiivi-isoäiteihin. Isäni ikäiset vaihtavat lennosta heitukoihin. Pelkään prekariaattiin joutumista. Haluan lapselleni parhaan mahdollisen koulutuksen, vaikka sitten rahalla. Haluan asunnon mistä omistaja ei voi lempata minua pihalle korkeamman vuokran toivossa (lue: haluan omistaa asunnon itse). Haluan viikonlopuiksi kesämökille nököttämään villasukat jalassa. Haluan ajaa sinne omalla autolla, ettei tarvitse kytätä onnikka-aikatauluja. En kestä Big Brother -teflonelämää, jossa menestys mitataan kirjaimellisesti rinnanmitalla.
Elämä on sekavaa. Haluan siihen pysyvyyttä. Haluan tasaisuutta. Haluan lempeitä rutiineita. Lempeitä rutiineita luo aika. Kannatan siis perinteitä, olen konservatiivi.
Ei ihan niin yksinkertaista.
En koskaan halua asettaa kyseenalaiseksi sitä, etteikö elämän pitäisi olla sukupuolisuuntautumisvapaata. En koskaan halua perinteistä "hellan ja nyrkin välissä" -kotiäitielämää. En halua valita työn ja lapsen välillä. En halua tinkiä (valitettavan vähän) vihertävästä ekoelämästäni. En koskaan halua tinkiä siitä, että kanssani saa olla eri mieltä. Kannatan vankasti sukupuolten, uskontojen, ihmisten välistä tasa-arvoisuutta (vaikka se tuntuisi vaikealta). En koskaan toivo olevani typerän ennakkoluuloinen. En koskaan halua menettää uteliaisuuttani ja kiihkoani puolustaa (en vain itselleni, vaan mielestäni maailmalle) tärkeitä asioita.
Ja silti. Haluan sen oman Ratulan. Haluaisin vanhan sitikan. Haluan rysälle kaikkea parasta. Haluaisin ihan oikeasti vakaan työn ja oman asunnon.
Mikä minä olen? Semi-, uus-, vähä-, sekakonservatiivi? Outoa olla niin kovasti kahta mieltä - ja pitää sitä täysin luonnollisena.
Olen aina pitänyt elokuvien katsomisesta. Olenkin viikonloppuisin päässyt nauttimaan jälleen pitkästä aikaa leffoista. Tässä listaa viime aikojen rainoista.
- Autot, vähintään 50 kertaa. Alkukilpailu ja matka Kaliforniaan nähty noin 250 kertaa.
- Ihmeperhe, noin 30 kertaa. Hyytäjä -kohtaukset katsottu hidastuksella.
- Aristokatit, noin 67 kertaa. "Kaikki tahtoo, kaikki pyytää, kaikki tahtoo rytmiin kattien" -kappale opeteltu ulkoa.
- Wallace & Gromit -lyhkärit, valehtelematta 3000 kertaa. En ikinä uskonut ryhtyväni vihaamaan Wallacea & Gromitia. Olin väärässä.
- Ruohonjuuritasolla. Miljoonasti.
- Scissor Sistersin keikkavideo, parikymmentä kertaa.
- Toy Story, vain kerran. Kaveria pelotti.
Seuraavaksi hankintalistalla on kuulemma Rottatouille ja Paavo Pesusieni. Tuskin maltan odottaa.
Mutta on pakko myöntää, että Autot on ihan oikeasti hyvä elokuva!
