7. huhtikuuta - Ystävä on poissa

Olin joskus sata vuotta sitten vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Toiveeni oli etten joutuisi koskaan Alaskaan tai Teksasiin. Jouduin Teksasiin.

Vastoin kaikkia odotuksia (ja alkupäivien koti-ikävästä aiheutunutta murheen alhoa) viihdyin loistavasti. Rakastin vaihtoperhettäni, he ovat ihanimpia aikuisia ikinä. Ja nyt tuon ihanan perheen maailman mahtavin äiti(kin) on poissa.

He tunsivat Euroopan, olivat kiertäneet Amerikan, rakastivat New Yorkia, teatteria, musiikkia, elokuvia. He tekivät ruokaa yhdessä, musiikkia yhdessä, osallistuivat politiikkaan yhdessä. He tiesivät mistä puhuivat, heillä oli järkeä ja sydäntä. Heillä oli suurta viisautta.

He opettivat minulle millainen on todellinen Amerikka, millaista on amerikkalaisuus, millaista on moniarvoisuus, arvostus. He opettivat minulle millaista on täyspainoinen, onnellinen elämä. He opettivat minulle asioiden tärkeyttä, tärkeysjärjestystä, tilanteen ja ihmisten tajua. He näyttivät minulle täysin toisen todellisuuden kuin mitä oma nurkkakuntainen pateettisuuteni oli siihen asti ollut.

Sydämessäni on valtava aukko. Tuntuu niin tyhjältä, turhalta, vihaiseltakin. Tuntuu vaikealta surra tuhansien kilometrien päässä. Minä niin kaipaan häntä, heitä, jokaista, kaikkea.