8. kesäkuuta - Meitä on ainakin kaksi

Edelleen olen sitä mieltä, että mä olen klassinen esimerkki työuupuneesta. Sellaisesta, joka on joskus epäonnistunut, eikä pääse siitä yli. Pelkään uusia epäonnistumisia ja usko omaan osaamiseen on nolla. Siitä syystä sitten teen virheitä ja keskittymiskyky on olematon. Epäonnistun lisää ja sitten tulee paniikki. On pakko vihata työtä, koska muuten en voisi hyväksyä sitä, että epäonnistun siinä.. tiedän, ajatuskuvio on kiero, mutta oikeasti ihan tavallinen.

Pauliina Kuiskutusta -blogissa.

Mitä tälle ololle pitäisi tehdä? Juttelen entisten työkavereiden kanssa ja puhun itseäni suohon. Yritän olla ystävällinen, vaikka mieleni tekisi haistattaa paskat. Puhun yhdetekeviä tyhjänpäiväisyyksiä, vaikka haluaisin huutaa ilmoille päässäni kuumottavat kysymykset.

Olinko niin huono? Vihaatteko te kaikki minua? Mitä teen tämän jälkeen? Miksi kukaan ei tue minua? Olenko niin huono?