Olen edelleen valtavan vihahdistuksen vallassa. Olen yrittänyt laittaa paperille itselleni selvitettäviä asioita, olen yrittänyt saada jotain tolkkua asiain nykytolaan.
Mahdoton tehtävä.
Jotain tarttis kuitenkin tehrä. Mutta mitä tekee monessa liemessä marinoitu assari joka osaa kaikkea vähän, muttei mitään paljon? Ryhtyy konsultiksi?
Edelleen olen sitä mieltä, että mä olen klassinen esimerkki työuupuneesta. Sellaisesta, joka on joskus epäonnistunut, eikä pääse siitä yli. Pelkään uusia epäonnistumisia ja usko omaan osaamiseen on nolla. Siitä syystä sitten teen virheitä ja keskittymiskyky on olematon. Epäonnistun lisää ja sitten tulee paniikki. On pakko vihata työtä, koska muuten en voisi hyväksyä sitä, että epäonnistun siinä.. tiedän, ajatuskuvio on kiero, mutta oikeasti ihan tavallinen.
Pauliina Kuiskutusta -blogissa.
Mitä tälle ololle pitäisi tehdä? Juttelen entisten työkavereiden kanssa ja puhun itseäni suohon. Yritän olla ystävällinen, vaikka mieleni tekisi haistattaa paskat. Puhun yhdetekeviä tyhjänpäiväisyyksiä, vaikka haluaisin huutaa ilmoille päässäni kuumottavat kysymykset.
Olinko niin huono? Vihaatteko te kaikki minua? Mitä teen tämän jälkeen? Miksi kukaan ei tue minua? Olenko niin huono?
Olen aivan poikki. Täysin ja totaalisen väsynyt henkisesti ja fyysisesti. En jaksa enää mitään.
Kävin työpaikalla. Juttelin niitä näitä mukavia Neiti Tärkeän Graafikon kanssa. Hän on mahtavan innoissaan asioista joita hän on päässyt tekemään, kaikki on nyt niin ihanaa, mikään ei enää mätä, vihdoinkin muutosta jarruttavista jääristä on päästy eroon.
Olin siis kaiketi jäärä. Jarruttava jäärä, hankala ihminen, kykenemätön hoitamaan tehtäviäni, mahdoton työtoveri. Mitäpä sitten siihen sanomaan? Niin, onhan se mukavaa että nyt tulee sitten uusi ihminen näihin kuvioihin mukaan. On mahtavaa että saadaan uutta verta vanhaan pakkiin. Tottahan se on, että asiat muuttuvat koko ajan. Kyllä pitää olla ammatti-ihminen tekemässä näitä juttuja. Joo, olihan se vähän sellaista se mun tekeminen. Juu, ehkä tää ei sitten ollut mun paikka.
Miksei kukaan ikinä sanonut edes kiitos? Miksei kukaan antanut ikinä edes negatiivista palautetta? Miksei kukaan kommentoinut, kertonut mielipidettään, ehdottanut parannuksia, pompotellut kanssani ideoita? Mielestäni annoin paljon ja tein parhaani. Väänsin ja käänsin, keksin uusia konsepteja, mietin parannuksia vanhoihin. Yritin kympillä.
Mutta minkäs teet? Neiti Tärkeä Graafikko sai taas painettua mieleni pohjamutiin, olen nolla. Rouva Entinen Pomo oli onneksi poissa, mutta uskoisin että hymy on korvissa unissakin.
Itkettää.
Mulla ei ole enää työpaikkaa.
Paikka meni uusjakoon ja hommaan palkataan uusi, kokopäiväinen ja vakituinen tekijä. Tietenkin uudella ammattinimikkeellä, eihän meillä nyt sentään äitiyslomalaisille potkuja anneta. Entinen pomo sanoi lounaalla, että ei halua enää koskaan mun kaltaista "luovaa" ihmistä tuohon asemaan.
Mahtaa Neiti Tärkeä Graafikko olla nyt tyytyväinen. Hän pääsi puolessa vuodessa tekemään systeemit uusiksi, ilman minkäänlaista kysymistä muilta. Ja nyt tuo sitten remmiin omat suosikkitekijänsä hoitamaan hommat. "Kun eihän se Melli ollut mitään kouluja käynyt ja muutenkin se oli sellasta räpellystä."
Mahtaa Rouva Entinen Pomo olla innoissaan. Hän saa nyt valita itselleen ihan ikioman assarin. Juuri sellaisen kuin haluaa. "Joo kun nää aikataulut mätti aina, kun eihän se Melli näistä ikinä osannut pitää kiinni."
Toivottavasti homma toimii uusilla systeemeillä ja tekijöillä.
Ahdistaa. Ahdistaa, ahdistaa. Ah-dis-taa. Mitä helvettiä mä nyt teen?
Vaikka olen kiinni kaupungissa, työpaineissa, perheriidoissa, rahahuolissa, likaisessa keittiössä, puristavissa kengissä, väsymyksessä, vitutuksessa, olen vapaa moottoripyörän selässä.
Syksyllä tuijotan kalvakkana toimiston harmaata seinää sateen hakatessa ikkunaan, haistan märkien kenkieni lemun ja päällystakin tympeän kosteuden. Muistutan itseäni, kuinka tämä vitoskerrokseen teljetty päätetyöläisnynny on kaikkea muuta kuin todellinen minäni.
