Lueskelin löytämääni blogia, Reclaiming Miss Havisham, ja sieltä juttua Bridezilloista ja häälahjojen kerjuusta. Koska olen nimimerkin takaa tapahtuvan vuodatuksen vakaa kannattaja, riemastutan iltaanne kertomalla omakohtaisen kokemuksen otsikolla "Rakastan tulevaa siippaani mutta haluan Iittalan laseja kanssa".
Sukulainen oli menossa miehelään. Pari oli pitänyt yhtä jo jonkin aikaa, jälkikasvuakin oli tulossa. Talous oli mallillaan ja kotoa löytyi kaikki tarvittava, Leavingsin legendaarista kappaletta lainatakseni "...stereo, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri / on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri..." Elektroniikkaan ei siis kannattanut satsata.
Kärtin Miestä soittamaan onnelliselle parille ja kysymään suoraan lahjatoivetta tai -listan mahdollista sijaintia. Ilo oli kokonaan minun puolellani kun kuulin lahjalistan olevan työn alla ja yksityiskohdat kerrottaisiin pian.
(Nyt on todettava, että kerta kaikkiaan rakastan lahjalistoja -- ne tekevät tällaisen mielikuvituksettoman mukelon elämästä niiiii-in paljon helpompaa. Kaikilla pitäisi olla lahjalistat! Sukulaisilla jouluna, mummolla äitienpäivänä, Miehellä syntymäpäivänä ja pitihän-sitä-nyt-jotain-tuoda -tyyppiseen käytökseen taipuvaisilla aina ja jokaisena kirkkopyhänä. Kukkia vai Kulta-Katriinaa? Ei huolta -- raksitaan vain lahjalistalta vapaa vaihtoehto!)
Lahjalistaa ei kuitenkaan kuulunut, häät lähestyivät ja pieni paniikki iski. Ei lahjaa hankittuna, ei edes mietittynä. Itse juhla pidettiin susirajan tuntumassa, poronkusemien takana, kaukana taajama-alueilta, laakeilla aakeilla missä lähin kauppa on naapurivaltion puolella ja luonnonantimet sitä luokkaa ettei kotitekoinen väkerrys käynyt missään nimessä päinsä. Lisäksi meillä ei ole toimivia tusseja ja perheen kaikki peukalot ovat keskellä kämmentä.
Tunnelmalliset "vintagelahjat" (= Ota jotain omasta kaapista ja kääräise pakettiin. Kerro herttainen tarina tunnearvosta.) eivät tämän parin kohdalla tuntuneet ihan siltä oikealta vaihtoehdolta. Me emme pidä heistä tarpeeksi valehdellaksemme mukavaa pikku historiikkia kolhitulle kulholle, emmekä itse asiassa omista montakaan lahjaksi kelpaavaa tavaraa.
Usean kaartelevan utelun ja muutaman suoran kysymyksen jälkeen tapahtui ratkaiseva käänne: puhelinsoitto. Lahjalista oli vihdoin valmiina. Mies viittilöi minut luurin viereen. Nariseva ääni määki langalla: "No, me ollaa ny saatu lista valmiiks ja nää ois ne jotka me haluttais teidän ostavan. Täs o tää lista, voimmä laittaa sen sähköpostiinki mut helpompi kait vaa luetella täs puhelimes. Ni, ne ois Iittalan valkkarilasit, kuus kipaletta, ja sen mallin nimi olis Kolibri tai joku. Ja sit samaa sarjaa punkkulasit, ne on ne isommat, kyl sä tiiät. Niit kuus kanssa. Sit skumppalasit, jos ei Anttilast saa, ni sit ainakin Iittalan liikkeestä, käytiin kattomas. Niit kuus. Ja sitte se sellanen kannu, yks niitä. Siin ois meijän lahjalista. Saitsä kaikki ylös?"
Listan "Kolibrei tai jotai" ei todellakaan saanut mistään tavaratalosta. Etsin kolme Iittalankin liikettä läpi saadakseni täyden sarjan. Lahja maksoi aika reilusti. Itse häät pidettiin nyyttäriperiaatteella.
Sellainen lahjalista. Sellainen hääpari. Jos ei lähisukulaisista olisi kyse, olisin pimahtanut, nyt nielin kiukkuni. Joskus pitää vain olla hiljaa, senhän sanoo jo etikettikin.
