28. marraskuuta - Hapatusta

Jenkeissä oli Kiitospäivä. Monet amerikkalaiset ystävät listaavat kiitoksiaan sähköposteissaan ja blogeissaan. Minä mietin mistä voisin olla kiitollinen.

Olen terve. Minulla on terve mies ja terve poika.
Meillä on hiukan enemmän käyttövaroja nykyään, terveiset vaan Keijolle sinne ulosottoon!
Meillä on ihan mukavasti ruokaa, katto pään päällä, ihania sukulaisia ja paljon rakkautta.
Meillä on myös hulluja sukulaisia, mutta niistä ei onneksi tarvitse kauheasti välittää.
Meillä on ystäviä.
Meillä on mukava elämä.

Olen kiitollinen. Kaikesta huolimatta, kaiken takia.

25. marraskuuta - RIP, Juice

Juice oli tosi pyöreä ja sillä oli hikinen rätti otsalla. Yläasteen musiikin tunnilla koko luokka hakkasi kitaralla Viidettätoista yötä. En koskaan tiennyt nousiko se aurinko minusta, vai oliko se väriltään musta. "Ole mulle vähän aikaa hän" on paras riimi ikinä.

Tule takaisin, Juice. Mulla on jo nyt ikävä.

24. marraskuuta - Perjantai on pahin

Urp. Jopa juhnuttaa. Töissä ei ole tullut tekemisestä mitään, mutta sitäkin enemmän olen suihkinut netissä. Jii-haa!

Ihmiset ovat edelleen idiootteja. Jopa se eräs, jonka luulin olevan hieman järkevämpi. Ei ollut.

Mitäpä tässä muuta. Taidan lähteä viikonlopun viettoon.

16. marraskuuta - Ihan täynnä

PMMP. Ei enempää, kiitos. Jo riittää.

Armas Alvari. Ihan kiva, mutta ei tätä enempää. "Veistelykin" on oma lajinsa, Korhonen olisi kai voinut sen saattaessaan kertoa.

Finlandia-ehdokkaat. Just. Joo. Kiitos.

Susan ja Matti. Ihan miten vaan. Julkisuus, firma, mediakoulutus, onnenonkija, kuka käytti hyväksi ja ketä? Kiitos riittää.

Mervi ja Matti. Tukka pois ja linnaan?

Ja ihan vaan pienenä huomautuksena lopuksi: Paulan kontrollifriikkiys pelottaa. Pitääkö naisen päteä ihan joka asiassa? Ja se Susan, mitä sitten jos kertoo vanhemmilleen tapailevansa ministerismiestä? Tai mainitsee perustaneensa tarjoilupuljun? Eiköhän noita pahempiakin haaskoja ole olemassa? (Bonuksena: en tiennytkään että "mediakoulutus" on puolelle Suomea tuttu juttu, ohjeistusta julkisuuden hallintaan tuntuu olevan jokaisessa seuraamassani blogissa.)

10. marraskuuta - Ei mitenkään erikoinen päivä

Tajusin juuri, että ihmiset pelottavat minua. Pelkään lähes jokaista työkontaktiani. Pelkään etten ole heille tarpeeksi hyvä. Pelkään heidän mielipiteitään minusta. Pelkään jokaista suljettujen ovien takana käytyä keskustelua, pelkään jokaista liian pitkää katsetta.

Pelkään että minusta puhutaan pahaa.
Pelkään ettei minusta pidetä.
Pelkään.

Miten minusta tuli näin pelokas?

8. marraskuuta - Haa! Ja voi ei.

En saanut sitä myyjän paikkaa. Edes sitä myyjän paikkaa! Jösses, että olen käsi. Harmittaa.

Mutta tämän aamuinen haastattelu meni mukavasti. Toivottavasti haastattelijankin mielestä. Loppuviikosta kaiketi saan tietoa pääsenkö seuraavalle kierrokselle, eli soveltuvuuskokeeseen. Toivottavasti pääsen! Oli mukavaa.

Mutta että ei edes myyjäksi. Perskuta!

7. marraskuuta - Hyvää päivää ja näkemiin

Huh, mikä haastattelu. Vartissa sisään ja ulos. Kaksi haastattelijaa joilta tuli kysymyksiä kuin tykin suusta. Mikä kokemus! En tiedä ollenkaan haluaisinko edes paikkaa enää. No, tuskinpa tulen valituksi, mutta silti... Ja haastattelija kertoi tuntevansa nykyisen työpaikkanikin "joten kuten". Aaaargh. Ei sinne.

6. marraskuuta - Äh.

Huomenna saan tietää yhden työpaikkahakemuksen tulokset. Aamulla on myös yksi haastattelu. Keskiviikkona menen konsulttien tentattavaksi kolmannen paikan tiimoilta. Jotain edistystä sentään!

Ja nyt iski sitten se kuuluisa jämähdyshaikeus. Voi, kun tuotteemme näyttävät sittenkin niin mukavilta. Voi, työkaveri oli tänään niin mukava. Oi, sain kehuja! Pikkujoulutkin lähestyvät ja välipäivät olisi vapaita jos jäisin vielä tänne. Maaliskuussa tulisi ehkäpä vuosibonukset, kesän korvalla vielä ensimmäiset itse alusta loppuun suunnitelemani tuotteet markkinoille. Voi, haluanko sittenkään lähteä?

Reality check. Kyllä. Kyllä haluan lähteä. Muista paskafiilikset. Muista paskanakit. Muista kaikki säätöpaska. Muista niskaan lapioitu paska. Muista muiden paskat. Muista paska. Muista, muista, muista!

Voihan paska.

5. marraskuuta - Lussu

Muistatteko, kun lapsena oli suojasäällä tapana kasata räntälumesta keko kengänkärjillä ja sitten hypätä siihen täysillä? Lumi loiskui ja kengät oli sen jälkeen läpimärät.

Nyt tekisi mieli tehdä samoin, ainoastaan ei räntälumella, vaan pomon pään kanssa. "Mäts" ja sitten se olisi pelkkää verilussua.

4. marraskuuta - Harvahammas

Neljä ylhäällä, neljä alhaalla ja pirun kova ote. Ihana Rysä Pee. Niin söötti hymy ja niin söpö äkäilyilme. Hampaat todella tekevät ihmeitä!

3. marraskuuta - On se jumalauta

Tämän blogin nimi pitäisi olla Piinapenkki tai Mankeli. Sellaisessa nimittäin istutaan tai sellaisen läpi on meikäläinen vedetty.

Tänään firman yhteisellä aamukahvilla piti kuunnella huonoa "lepakkoläppää", eli eräs pomo ja uusi sateentekijä (ei sentään sateenkaari, hah hah) naureskelivat mahdollisen uuden duunarin seksuualisesta suuntautumisesta. Varsin hauskaa. Paitsi ettei ollut.

Entinen pomo kehui myös sateentekijää harvinaisen kauniisti, muisti kiitellä ja onnitella, mielistellä ja madostella. Voi, koska tämä kuherruskuukausi päättyy? En jaksaisi odottaa!

Lopuksi annettiin aplodit "meille kaikille".

Koska tämä kärsimys loppuu? Koska lävähtäisi paska silmille? Milloin paha saa palkkansa? Koska tulee tuomiopäivä jolloin panokset punnitaan?

2. marraskuuta - Sekavuutta

Huh. Kaksi työhaastattelua tänään. Kello on puoli neljä ja minä valmis unten maille. Haastateltavana oleminen on rassaavaa puuhaa.

Ensimmäinen duuni on peruskauraa, kaupan myyjä. Haastattelija tietenkin ihmetteli miksi olen lähdössä "hyvästä paikasta" vähemmän arvostettuun ja pienempipalkkaiseen hommaan. Vastaus on sinänsä helppo: en jaksa stressata enää. Ei elämä voi olla sitä, että kotisohvalta pitää hakata läppärin näppistä budjettitaulukot silmissä vilkkuen. Ei elämä voi olla sitä, että pitää koko ajan pysyä "tahdissa mukana", "antaa kaikkensa", "yrittää enemmän", "ottaa vastaan uusia haasteita". Minun tahtini määrää perhe, heille haluan antaa kaikkeni, heidän takiaan jaksan yrittää enemmän ja uskokaa pois, haasteita on riittänyt ihan tarpeeksi näiden kymmenen kuukauden aikana.

Tiedän, etten ole ensimmäisenä haastattelijan listalla. Voi olla, että hän epäilee sitoutumiseni astetta (ehkä syystä), haluani jatkuvaan asiakaspalveluun (erittäin hyvästä syystä!) ja jaksamistani pienen lapsen äitinä (ymmärrän hyvin). Saa nähdä kuinka käy -- menetys ei ole tietenkään mahdoton, mutta toisaalta pettymys on suuri jos en edes tuohon hommaan kelpaa.

Toinen tehtävä onkin jo sitten astetta vaativampi. Suuri yritys, suuremmat velvollisuudet, suurempi show. Homma olisi unelmaa, mutta samat sudenkuopat vaanivat siinä kuin tässäkin duunissa. Pääsin kuitenkin jo seuraavalle kierrokselle, joten toiveitakin on... En tiedä paranisiko uuden työn mukana yhtään mikään, mutta ainakin voisin sanoa näille näätänaamoille näkemiin, helvetissä tavataan!

Sekava fiilis, kaiken kaikkiaan.

1. marraskuuta - Onneton

Ei saa olla kateellinen. Ei saa olla kateellinen. Ei saa olla kateellinen.
Ei saa purnata. Ei saa purnata. Ei saa purnata.
Ei saa hermostua. Ei saa hermostua. Ei saa hermostua.

Sateentekijä on saanut kaikki ne hommat, joita itse yritin olla kehittämässä ja joissa olisin toivonut olevani mukana tekemässä, mutta ei saa olla kateellinen.

Sateentekijä on "uusi resurssi, jonka myötä vapautuu paljon energiaa tärkeään XXXX -työhön". Edellinen resurssi (minä) oli ilmeisesti tulppa joka sitoi energiaa XXXX -työltä. En mielestäni ollut, en todellakaan. Mutta ei saa purnata.

Sateentekijä ottaa haltuunsa ne hommat joista toivoin minulle liikenevän murusen ensi vuotta ajatellen, mikäli työhakemukseni muualle ei nappaa. Nyt hän tekee ne kaikki. Toisin sanoen: kaikki haaveeni jatkosta ovat haihtuneet, ainakin tässä lafkassa. Mutta ei saa hermostua, ei saa.